Vauhtia ja vaarallisia tilanteita Budapestissa

Vihdoin pääsen kirjoittamaan oikein läppärillä. Nyt voi odottaa jossain määrin parempaa postausta. Mun osalta. 

Istuimme kolme tuntia junassa jutellen mukavan unkarilaisnaisen kanssa. Ensimmäinen ihmetys oli että hei, tämähän immeinen parlaa enkkua!! Siinä kovasti vertailtiin suomen ja unkarin kielen eroja ja muita umpia ja lampia. Hän opetti meille muutamia unkarilaisia tervehdyksiä, joita käyttää myöhemmin Budapestissa. 

Nainen kertoi, että hänen anoppinsa on asunut muutamia vuosia Suomessa käännellen suomenkielisiä kirjoja unkariksi. Hänen pompattuaan pois junasta käväisimme ravintelivaunussa ja ostimme hieman itävaltalaista viiniä ja palasimme takaisin paikoillemme. Unkarilaisimmeisen paikalle oli ilmestynyt pariskunta. Laitoimme 3dl viinipullot pöydälle ja katselimme kun tuulivoimalat vilisi ikkunassa. Juna alkoi yllättäen jarruttaa ja (tyhjät) viinipullomme lähtivät liukumaan pöytää pitkin kohti pahaa-aavistamatonta pariskunta. Onneksi ehdimme pysäyttää ne. Pullot siis - ei pariskuntaa. Tämä rikkoi välillämme olleen jään ja juttua alkoi tulla. Auf Deutsch natürlich.

Saavuimme Keletin rautatieasemalle myöhään n. klo 21.00. Myös pariskunta jäi ihastelemaan hulppeaa asemaa. Ensimmäinen ajatus oli että vau. Lämpimän viileä viima puhalsi läpi aseman hohkaten Budapestin katujen hajuja. Keskusradiosta kantautui ylväs fanfaari, jonka jälkeen nainen kuulutti aikatauluista unkariksi. Högzölägänt pöläpäm nagjuorudzjok. Tuolta se jotakuinkin kuullosti. Siitä lähdimme ulos ja etsimme taksin.

Hotellimme, tai asumuksemme, oli aivan ydinkeskustassa vilkkaan kävelykadun vieressä. Päästyämme sisään aukinaisista ikkunoista kuului viulunsoittajan soitto ja ihmisten puhe. Kaksikerroksinen asumus tutkittiin nopeasti läpi ja matkalaukut heitettiin nurkkaan. Suuntasimme tutkimaan katuja ja kaupungin tarjontaa. Kadulla käveli ihmisiä suuntaan jos toiseen ja vieraiden kielten juorun saattoi tuntea ilmassa. Rakennukset olivat hulppeasti valaistuja ja itäblogin tuomasta ilmapiiristä huolimatta ilmassa oli TOISAALTA turvallinen tunne. Käveltyämme edemmäs näimme Duna-joen ja Gellert-vuoren, jonka laella oli upea patsas. Jokea ylitti monta suurta siltaa, joilla vilisi autojen virta. 

Kunnes

Turvallinen tunne seuraavana aamuna oli kaukana. Herättyämme huomasimme oven olleen auki. Kirsiltä oli kadonnut rahaa ja Tontsan koko lompakko. Paniikki. Mitä me nyt tehdään? Niin. Joku oli murtautunut asumukseemme ollessamme nukkumassa omissa huoneissamme toisessa kerroksessa. Huoneistossa ei ollut avain-lukko -kombinaatiota vaan numerokoodilukko, jonka koodi oli kaiketi kantautunut huulilta toiselle. Siinä ei auttanut muu kuin soitto ihmiselle, joka luovutti asunnon meille, sekä pankkiin, jotta Tontsan lompakossa ollut visa-kortti saataisiin poistettua käytöstä. 

Asunnon luovuttanut ihminen saapui järkytyksen ja häpeän vallassa. Pahoitteli kovasti tapahtunutta ja lupasi tehdä asialle jotain. Hänen poistuttuaan puhelin soi. Unkarilainen suuntanumero. 

Tontsa - Hello! Do you speak English? Do you speak English????
?? - Yes, I do speak English... ja ihan suomeekin...
Tontsa - Aijaah...
?? - Soitan Suomen suurlähetystöstä Budapestissa... Oletteko sattumoisin Toni Lempinen?

Joku oli löytänyt lompakkoni kadulta ja toimittanut sen Suomen suurlähetystöön. Mikä helpotus! Raha oli kaikki (30e) poissa, mutta onneksi sitä ei sen enempää ollut. Saimme lähetystön osoitteen ja lähdimme oitis Budan puolelle tois puol jokkee. Tähän väliin pieni tietoisku, että joen jakama kaupunki voidaan selittää vaikka Buda-joki-Pest. Sain lompakkoni takaisin vaikka visa-kortti olikin poissa käytöstä. Harmi säkä. Onneksi kaikki oli nyt hyvin ja pystyn edelleen laittamaan Kirsille rahaa verkkopankin kautta. Nou hätä. 

Sitten käväisimme asumuksessamme, jossa epätoivoinen asunnon luovuttaja oli. Hän vaihtoi oitis ovikoodin ja maksoi menettämämme rahasumman forintteina. Sitten lähdimme kohti Gellert-kukkulaa. Kunto ja pikkuiset jalat olivat kyllä kovilla - niin paljon portaita ja mäkeä riitti. Uurastus oli kuitenkin sen arvoista. Niin upeat oli maisemat. Laittaisin tähän väliin kuvan, jos olisi mahdollista. Postaan myöhemmin loogisessa järjestyksessä kuvapostauksen. 

Ja mitäs muuta. Sitten käytiin syömässä ja kiertelemässä turistirysäkauppoja. Postikortit on lähetetty ja tuliaisia ostettu. Ollakseni rehellinen kello on nyt paikallista aikaa 21.09 ja alkaa väsyttää sen verran että kohta taidan vetäytyä pehkuihin. 

Sitten Tontsa kävi jokilaivaristeilyllä (15e ilman ruokailua) jossa pyörittiin ympäri Duna-jokea valaistujen rakennuksien keskellä. Parlamentti ja Linnavuori (tai mikälie) olivat parhaita *__* Kirsi jäi maihin shoppailemaan ja kylpemään asuntomme kylpyammeessa. Sitten käytiin tutustumassa Budapestin yöelämään, jota siis... ei ollut. 

Se tältä erää :) 

Hämmästyttää, kummastuttaa pientä hoitajaa...

Niinhän siinä käy, että kun vähän aikaa on ollut täällä, niin ei enää ehdi/jaksa kirjoitella blogiin. Tontsa tarinoinee ehkä meidän Budapestin reissusta, niin minä jatkan asialinjalla työharjoittelusta. Ehdin yhtenä päivänä vähän listata asioita, jotka on mietityttänyt.

Työajat on vähintäänkin meidän kolmivuorosysteemiin tottuneelle erikoiset. Yritin tavata paikallisten työvuorolistaa ja se oli hankala! Erilaisia kellonaikavaihtoehtoja oli noin kymmenen. Kun osa työkavereista ensimmäistä kertaa ilmoitti kesken päivän, siinä lounaan jälkeen, lähtevänsä kotiin, kysyin vaan, että ihanko tosissanne olette. Ja sinne menivät. Osa on kotona kaksi tuntia, osa neljäkin tuntia ja sitten he tulevat takaisin töihin jatkaakseen iltaan saakka.

Tästä pääsemmekin toiseen järkytyksen aiheeseen, joka paljastui meille, kun muutamana päivänä olimme töissä 17.30 asti. Vanhukset laitetaan petiin kello viiteen mennessä! Selitys oli, että hoitajia on illalla vain kaksi, eivätkä he ehtisi millään laittaa kaikkia ajoissa nukkumaan. Toinen syy oli se, että vanhukset valvovat öisin ja haluavat ajoissa nukkumaan. Ihan varovasti yritin ehdottaa, että mahtaisivatkohan nukkua yöllä, jos menisivät myöhemmin nukkumaan. Suomen kahdeksaan - yhdeksään asti valvominen herätti täällä kauhistusta.

Ruokailurytmi poikkeaa myös totutusta. Aamupala, kahvi/tee ja höttösämpylä voilla ja marmeladilla, tarjoillaan 7.30-9.30. Riippuu ihan suihkutuksista ja päivästä. Sellaista minuuttiaikataulua täällä ei tosiaan ole. Lounas alkaa klo 11.30. Olen nähnyt hyvin erilaisia ruokia näiden viikkojen aikana. Esimerkiksi eilen oli hyvin samantyylistä makaronilaatikkoa kuin Suomessa, jauheliha vaan oli korvattu kinkkusuikaleilla. Yhtenä päivänä lounaalla oli munkkeja vaniljakastikkeessa :D Noin kello 13 aletaan tarjoilla kahvia, jonka kanssa on usein kakkua tai hedelmiä. Aina halutessaan vanhukset saavat myös kermapäällysteisiä vanukkaita tai jogurttia. Päivällinen onkin jo neljältä ja silloin on usein kakkua ja kahvia tai jotain muuta yhtä kevyttä ja epäterveellistä.

Olen päässyt täällä myös jakamaan lääkkeitä dosetteihin. Lääkeasia onkin herättänyt jonkin verran kummastusta meissä. Vaikka täälläkin lääkkeet pidetään pääosin lukkojen takana, niin mitenkään kovin tarkkana niistä ei olla. Lääkkeet jaetaan valmiiksi annoskippoihin pöytiin, josta ne toki voi kuka vaan suuhunsa kipata. Joillakin asukkailla on osa lääkkeistä huoneissaan doseteissa. Lääkekärry, jossa on enemmänkin dosetteja, kulkee koko päivän ympäri osastoa ja on pitkiä aikoja jossain nurkassa valvomatta. Täällä siis lääkkeisiin on todella helppoa päästä käsiksi halutessaan.

Listasin myös pikaisesti kummastakin maasta mikä on paremmin kuin toisessa.

Suomessa:

• ruoka on monipuolista
• ihmisiä ei istuteta/makuuteta yhtä pitkiä aikoja paikoillaan kuin täällä
• myöhempi nukkumaanmeno -> yöllä nukutaan

Itävallassa:

• ilmapiiri, asiakkaille välitetään kiireettömyyden tuntua, vaikka olisi kuinka kiire
• asiakkaista välittäminen, sydämellinen kohtelu ja asiakkaiden ehdoilla toimiminen
• aikatauluttomuus/aikataulun joustavuus
• silmämääräisen arvion mukaan lääkkeitä syödään vähemmän
• virikkeet: radio soi, televisiota voi katsoa, yhdessä laulaminen ja pelaaminen, käytävillä on tauluja sekä muuta rekvisiittaa

Viikko takana

Aika lentää, kun on kivaa. Täällä työ ei tunnu työltä. Jostain syystä. Ajattelin hieman listata hoitotyön eroavaisuuksia Suomen ja Itävallan välillä.

Pesulaput eivät ole kertakäyttöisiä. Pieniä "taskuiksi" tehtyjä pyyhkeitä, jonne käsi laitetaan sisään. Niillä suoritetaan niin ikään alapesut kuin muutkin pesut. Sitten ne pestään ja käytetään uudestaan.

Vanhemmat hoitajat eivät käytä juurikaan käsineitä. Asiakas kuulema tuntisi olonsa epämukavaksi hanskoja käytettäessä. "En mä halua koskea suhun mut pakko käyttää käsineitä." Nuoremmat hoitajat taas käyttävät hanskoja.

Jokaisen asukas pestään kerran päivässä pesulapuilla. Sen lisäksi heidät pestään perusteellisesti suihkussa kerran viikossa.

Käsidesissä on varmaan 110% alkoholia. Onneksi osastolla on myös käsille tarkoitettua kosteusvoidetta.

Hoitajilla on klo 10 paikkeilla aamupala. Kahvia ja leipää ja vaikka mitä.

Nopealta arviolta n. 80% hoitajista polttaa. Usein kokoonnutaan läheiselle ulko-ovelle tupakoimaan ja vaihtamaan kuulumisia. Myös asukkaille on oma tupakointihuone.

Aamiainen syödään joko huoneessa tai yhteisessä päiväsalissa. Lounaalla on usein alku- ja pääruoka sekä pienimuotoinen jälkiruoka. Muista aterioista emme valitettavasti tiedä koska olemme vain aamuvuorossa. Tosin uusien järjestelyjen myötä olemme vuorossa 7.00 - 17.30 jolloin perjantai on meille vapaa.

Asukkaita puhutellaan herrana / rouvana sukunimen kanssa. Meitä on tosin armahdettu koska emme puhu niin hyvin saksaa.

Aamiaisen yhteydessä lääkkeet asetetaan lusikkaan, josta asukkaat ne sitten ottavat. Aseptiikka hoi, älä jätä!

Osastolla on paljon vanhoja esineitä muistuttamassa menneistä ajoista. Täällä on myös suuri puutarha ja katos, jonne asukkaat voivat mennä nauttimaan päivästä.

Hoitajien kiire ei näy. Asukkaille ei saa näyttää kiirettä, koska se ei ole heidän vikansa. Suomessa puolestaan tuntuu olevan hyvä juttu että on kiire.

Tässä siis osa asioista, jotka eroavat meidän mielestämme hoitotyössä.

Muuten valtakunnassa kaikki hyvin :) Tontsa ei ole rikkonut housuja kolmatta kertaa eikä Mama P. ole vetänyt lipoja mummon kanssa.

Alles in Ordnug!

Töitä tänne on tekemään tultu

Ensimmäiset kaksi päivää harjoittelua takana, huikeeta! 

Ollaan siis töissä sellaisessa katolisessa vanhainkodissa, jossa on 120 paikkaa. Sitä ei kyllä huomaa, miun mielestä suomalaiset, paljon pienemmät paikat, on enemmän laitosmaisia. Tuolla ei nimittäin eletä minuuttiaikataululla kellon mukaan. Rakennuksessa on uusi ja vanha puoli, mutta varsinaiset osastot taitaa kaikki olla siellä uudella puolella. Kaikki on todellakin uuden ja tyylikkään näköistä. Huoneet on ehkä melkoisen sairaalamaisia, vaikka niissä toki onkin asukkaiden omia tavaroita. Ikkunat on isot ja huoneet valoisia. Yhteinen ruokailu- ja seurustelutila on kodikas, sen yhteydessä on pieni baarikeittiö ja toimisto on luontevasti osa osastoa, sellainen iso akvaario. 

Mikä täällä pistää heti silmään on se, että asukkaille on aikaa. Heti ensimmäisenä päivänä pääsin näkemään, kun vanhusten kanssa pelataan korttia, tanssitaan ja lauletaan. Hoitajilla on aikaa pestä ja syöttää, hommia ei tehdä kuin liukuhihnalla. Ketään ei pakkokärrätä ruokailemaan, vaan ihmiset tulevat omia aikojaan ja ruokaa on silti tarjolla. Päiväkahvit juodaan omaa tahtia, välipalansa saa valita. Täältä tuntuu puuttuvan sellainen hullutus kuin turhat säännöt. 

Miun osastolla on 20 asukasta, joita en tunne vielä kovinkaan hyvin.  Oma kuntoutuja on valittu tänään, rouva, jolla on alzheimer. Hän lähinnä istuskelee tuolissaan hissukseen, välillä saattaa sanoa jotain ja reagoida puhutteluun. Häntä autetaan syömisessä ja pesuissa. Olenkin jo ehtinyt miettiä joitain asioita, joita Suomessa toteutettaisiin hänen kohdallaan kuntouttavana toimintana. Katsotaan mitä ehdin saada aikaan ja mitä mieltä ohjaaja on.

Muista asukkaista on mieleen jäänyt vanha herra, joka on oikein innoissaan Suomesta. Hän puhuu saksaa niin hitaasti ja selvästi, että varmasti ymmärrän. On muuten hienoa huomata, että viidentoista vuoden takaisista asioista muistaa vielä jotain. Tänä aamuna herra tervehti minua: Guten Morgen Finnland! Ihana. 

Jaksamista on eniten häirinnyt kotimaasta mukana tuotu flunssa, joka ei tunnu lähtevän millään. Sitäkin enemmän ärsyttää koneessa lukkoon mennyt korva, joka ei aukea. Kuulen sillä huonosti ja välillä tuntuu, että koko pää on täynnä pelkkää räkää.

Luulenpa, että pistän nyt nämä kuulumiset eetteriin ja jatketaan tästä paremmalla ajalla ja toivottavasti paremmalla voinnilla.

Kuvatuksia Wienistä

This is Pinkafeld calling

Riutunut, huojentunut ja jaksamaton - suihkusta tullut raikas olo. Istun parhaillaan uuden asumukseni työpöydän ääressä kirjoittamassa lukijoille mitä täällä oikein tapahtuu. Tässä julkaisussa ei ole kuvia - tämän kirjoitettuani julkaisen semmoisen kuvapläjäyksen että huhhuh!

Opettaja ja Mama P nukkuvat jo kaiketi. Vaikka takana on lähes kahdeksan tuntia toivotonta matkustelua en malta vielä nukkua. Läksiäisten jälkeen on sattunut niin paljon että on parempi kirjoittaa nyt klo 21.59 ettei mitään vaan unohdu.

Lauataina saavuimme Wienin lentokentälle. Laskeutumisen yhteydessä meistä tuli kuuroja - Kirsin korvat on edelleen lukossa. Ei enää niin paljon, mutta kuitenkin. Haimme laukut ja hyppäsimme CAT-junaan, joka toi meidät keskustaan. Oli löydettävä hotellimme Starlight Suiten. Hotelli on aivan Wienin keskustassa 1. kaupunginosassa osoitteessa Salzgries 12. Koko lauantain satoi vettä. Valitettavasti. Wienin keskusta on viihtyisä mutta pelkään ettemme saaneet ihan parasta vaikutelmaa.


Sen jälkeen

• Matkasimme Primarkiin ja Tontsa sai törsättyä yhteensä 114e. Kirsi puolestaan veti kympillä paremmaksi.
• Kävimme StarBUTTSissa. Kirsi osti keräilymukin. Jee. 
• Söimme vaivaset sämpylät. Niitä tuntuu olevan ihan kaikkialla! Jopa metrossa oli pieniä myymälöitä.
• Kävimme ostamassa vähän iltapalaa sekä 2.50e maksavan valkoviinin, joka oli hintaansa nähden ihan hyvää. Käytäessä Wienissä jokaisen on maistettava viiniä - Wieniä viinissä. Hehheh.
• Nautimme kylpyammeen antamista iloista.

Sunnuntai

Oli täynnä hikeä ja epätoivoa. Kaupat ovat kiinni Itävallassa ja lähes kaikkialla Keski-Euroopassa. Suunnitelmissa oli kuitenkin käydä katsomassa Schönbrunnin linnaa sekä piipahtaa Schlossparkin puistossa. Siinä riittikin katseltavaa - näimme ehkä 15% kaikkiaan 160 hehtaaria kattavasta puistosta. Patsaita ja kukkasia. Ihanaa. Jee. Kirsi oli ainakin ekstaasissa. Meidän piti käydä myös eläintarhassa mutta jalat oli ihan poikki. Näimme kuitenkin upeita tarhoja ja puistikoita. 

Matkustaessa nälän tunnetta ei huomaa. Tai omalla kohdallani en ainkaan vaikka minusta kyllä näkee ettei minulla ole ongelmia syömisen kanssa. Syöminen on aina mukavaa. Puistossa seikkailtuamme menimme johonkin metroasemalle, jossa myytiin aasialaista ruokaa. Istahdimme hetkeksi syömään silloin suht aurinkoisen Wienin huminaan. 1.6 miljoonan asukkaan Wienissä olisi niin paljon nähtävää. 

Kello oli jotain 12 iltapäivällä. Meillä oli tapaaminen opettajan kanssa hotellillamme yhden aikaan. Opettaja oli tullut maahan aiemmi ja siksi yöpyi eri hotellissa. Tai sitten ei vaan uskaltanut  olla samassa hotellissa kuin me. 

Noh tästä ongelmat sitten alkoivatkin. Silloisten tietojemme mukaan eräs bussi Pinkafeldiin lähtisi noin klo 14. Etsimme kahden lh-opiskelijan ja opettajan avulla kyseistä asemaa. Kysyimme useilta ihmisiltä infopistettä myöden - toiset antoivat jo keskenään eri ohjeita ja toisilla ei ollut harmainta pierua koko asiasta. Siinä sitten kävi kaiketi niin, että olimme väärässä paikassa väärään aikaan. Asiat kuitenkin alkoivat valjeta kun soitimme omalle koordinaattorillemme täällä Itävallassa. Oikea asema ja oikea aika tulivat harvinaisen selviksi. Seuraava bussi lähtisi 18.15 jälleen kerran toiselta puolen kaupunkia. 

Hassua, sillä itse olen tottunut että kaupungissa on tasan tarkkaan yksi linja-autoasema, selkeät opasteet ja aikataulut sekä laiturit. Näin ei Wienissä ole - eikä vissii  koko Itävallassa. Bussi, jota tuskaisesti etsit, saattaa lähteä yksittäiseltä pysäkiltä, jota ei edes pysäkiksi tunnistaisi. JOS kyseisellä pysäkillä sattuu vielä olemaan jokin aikataulu, se voi hyvin olla vuoden 2013 talviajalta. Juuri niin kuin meillä kävi. 

Ruokaa, ruokaa - sieluni huokaa

Nyt kun aikaa olikin yhtäkkiä n. Kolme tuntia meillä oli hyvin aikaa käydä syömässä. Otimme harvinaisen poikkeuksellisesti taksin ja hakeuduimme ensin ennen kaikkea OIKEALLE PYSÄKILLE, jonka ympäristöstä löysimme mukavan pikku ravintelin joka sattui yllättäen olemaan auki. Juttelimme hoidosta sekä kuntoutumisen tukemisen työssäoppimisen arviointikriteereistä. Kamala kun pitkä rimpsu. Kirsi otti jonkun ihmekeiton ja minä otin perinteisen itävaltalaisen schnitzel-ööh-jutun. Ruoka piristi kyllä kummasti. Otimme vielä jälkkäriä: Kirsille jonkun Sacherkakun ja mimä otin jonkun ihme Apfelstrudelin, miten se ikinä kirjoitetaankaan. Se maistui kyllä vähän niin kuin leivinpaperinipulta, joiden väliin oli laitettu appelsiinimömmöä. Aika laimeeta sanon minä.

Mahat pömpöllään lähdimme toiveikkaina bussipysäkille, jossa bussi jo olikin. Matkalla näimme vilauksen Alpeista ja Karpaateista, ja yksi linnakin tuli jo bongattua. Kirsihän niitä niin inhosi. Sääli. Korvat saivat taas kyytiä painemuutoksista matkusteltaessa vuoristossa bussilla. Kirsin korvat puolestaan aukesivat. Matkalla näimme myös upeita vuoristokyliä ja pikkuisia vuonoja. Tai jotain sellaisia.

ja nyt...

Olemme viimein saapuneet sateiden saattelemina Piskuiseen Pinkafeldiin. Kylä, tai oikeastaan kaupunki, olikin isompi mitä oletimme. Kaikki olivat puhuneet pienestä kyläpahasesta mutta se onkin kyllä sopivan kokoinen. Asuntolan huoneet ovat opiskelijakämpiksi todella huikeita! Pian näette kuvia niistä. Minä ja Kirsi maksetaan omista yksiöistä mutta silti täällä on kolme sänkyä. Toivottavasti tänne ei tule ketään kutsumattomia vieraita. Yllättäen poikien ja tyttöjen huoneet ovat sekaisin. Ainakin minä ja Kirsi ollaan seinänaapureita. Kerroksessa on oma keittiö ja kuvaputki-tv. Hulppeaa. 

Mutta tämä hoitsu taitaa vetäytyä unten maille. Huomenna on työpäivä uudessa työpaikassa, uudessa kylässä ja kokonaan erilaisessa työyhteisössä. 

Läksiäiset

Viimein koitti kauan odotettu perjantai 29. pvä. Muutama hassu tunti koulua ja sitten alko tapahtua! Ensiksi ravattiin kouluun, kotiin, kaverilla viemässä avaimet, kouluun kopioimaan jotain arviointilomakkeita, ja sitten kohti Punkalaidunta.

Kotiin kokoontui kaksi lapsuuden ystävää ja lapsuuden ystävän poikaystävä, jonka jälkeen suuntasimme kohti Mama P:n kotoa. Valitettavasti monikaan (oikeastaan vain kaksi) ei saapunut viettämään läksiäisiä. No he eivät tiedä mistä jäivät paitsi ;)

Ihmiset hävisivät vähitellen. Sitten pitikin keksiä jotain ajanvietettä - bussi kun lähtee vasta 3.15. Tontsa, lapsuuden ystävä Mira sekä koulukaveri Aleksi päättivät lähteä Huittisten ABC:lle nauttimaan viimeisen suomalaisen aterian. 

Siinä sitten syöpöteltiin kaikessa rauhassa kunnes paikalle alkoi tulla ihan pipona ihmisiä. Kävi ilmi että he olivatkin ITALIALAISIA! Oivallinen tilanne harjoitella sosiaalisia vuorovaikutustaitoja näin ennen matkaa. Työväenopistolla saaduista italian alkeista oli enemmän kun hyötyä. 

Ikuiset lapsoset + BF

Team Paranoid

Nyt istutaankin bussissa nokka kohti Helsinki-Vantaa -lentokenttää ja kello on 3.56. 

Gute Nacht Leute!